FST5 Muuttuvassa Maailmassa

Näin digitodellisuuden ja pienenevien katsojalukujen myötä on myös täysin ruotsinkielisen YLE-kanavamme FST5:n tulevaisuus herättänyt kiivasta keskustelua niin ankkalammessa kuin sen reuna-alueillakin. Viimeisimpien katsojalukujen valossa katsojaluvut ovat suosituimmille ohjelmille nousseet reilusta 150.000 hieman yli 200.000:en - toisaalta kärkisijan vei "Framom Främsta Linjen" itsenäisyyspäivänä, jolloin sotaelokuvat tunnetusti kuuluvat varsin monen suomalaisen päiväohjelmaan. Puhutaan siis kuitenkin varsin vaatimattomista katsojaluvuista, varsinkin kun keskimäärin kanavan ohjelmia seuraa reilusti alle 100.000 katselijaa - ja kuten muistamme pelkästään suomenruotsalaisiakin on sentään sellaiset 300.000.

YLEn hallintoneuvoston puheenjohtaja Hannu Olkinuora esittääkin mielestäni varsin perusteltuja ja fiksuja mielipiteitä FST5:n - ja miksei suomenruotsalaisuuden yleensäkin - roolista ja tulevaisuudesta, viimeksi Hbl:n artikkelissaan 15.12.2007. Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että FST5 on yksi osoitus RKP:n ja tiettyjen muidenkin suomenruotsalaisten lobbausjärjestöjen (lue Folktinget) harjoittamasta politiikasta viime aikoina. Siis siitä politiikasta, mikä muutaman vuoden takaisen Tammisaaren puoluekokouksen jälkeen on pala palalta tullut Svenskfinland'in viralliseksi politiikaksi. Sillä on myös oma nimensä ja se on eristäytymispolitiikka (isoleringspolitik på svenska). Tammisaaressahan Biaudet ja muut kaksikielisyyden puolesta puhuneet pääosin eteläsuomalaiset RKP-poliitikot hävisivät ja kovemman linjan pääosin pohjanmaalaiset ruotsalaisuusaktiivit pääsivät niskan päälle. Tuloksen näemme nyt edessämme mm. tässä FST5 asiassa. Samaa tullaan kokemaan myöhemmin erilaisissa yhteyksissä liittyen vaikkapa tuleviin koulutusjärjestelyihin, kuntaliitoksiin ja muihin hallinnollisten rakenteiden uudelleenjärjestelyihin - ja samoja tulevat olemaan myös eristäytymisratkaisuista aiheutuvat ongelmat, kuten ruotsin kielen aseman tosiasiallinen heikkeneminen maassamme ja muun väestön lisääntyvä välinpitämättömyys jopa kielteisyys suomenruotsalaisiin ja ruotsin kieleen!

Hannu Olkinuora on myös täysin oikeassa siinä, että ruotsin kielen asema maassamme riippuu täysin valtaväestön suhtautumisesta siihen. Kun nyt näyttää siltä, että suomenruotsalaiset poliitikot taustajärjestöjensä tukemina ajavat innokkaasti tällaista eristäytymispolitiikkaa, voikin mielestäni hyvin kysyä, mikä valtion ja kaikkien tv-katselijoiden roolin tulisi tällaisessatilanteessa olla? Minun mielestäni on täysin ok, että valtio vaikkapa hallitsemansa YLE:n kautta tukee sellaista kehitystä, missä eri kieliryhmät lähenevät toisiaan, suvaitsevuus lisääntyy ja lain edellyttämät (kieli)palvelut mahdollistuvat. Mutta ei valtion tai koko valtakunnan tv-lupamaksajien pidä olla aktiivisesti ajamassa naapureistaan eriytyneitten instituutioiden ja muiden rakenteiden ja raja-aitojen pystyttämistä maahamme. Myönnän avoimesti, että toki suomenruotsalaisilla kuten kaikilla muillakin vähemmistöillä on tällaiseen käyttäytymiseen täysi perustuslaillinen oikeutensa, mikäli he todella näkevät sen ainoaksi mahdollisuudekseen säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa. Mutta tällaisessa tapauksessa tulee rahoituksen kyllä löytyä omasta taskusta - valtion tai kaikkien muiden tv-katselijoiden ei sellaista tarvitse tukea. Nykymuodossaan FST5 ei myöskään palvele kaksikielisten tarpeita juuri lainkaan, kuten entinen yhteiskanava teki.

Konstsamfundet oli jo tulossa pelastamaan Radio Extrem'iäkin. Miksei se voisi yhdessä varakkaan Svenska Litteraturssällskap'in kanssa sitten ottaa koko hoitoa, eli ruotsinkielistä sähköistä mediaa omalle vastuulleen? Hbl ja Vasabladet sekä muut ruotsinkieliset lehtitalot voisivat tässä toki omalta osaltaan auttaa. Tätä voitaisiin toki tukea myös ruotsinkielisten määrää vastaavalla summalla tv-lupamaksuista (5-6% lupamaksutuloista). Ei kaikkien suomalaisten tv-lupamaksunmaksajien vastuulle voi yhyttää kymmenien miljoonien kustannuserää (tämähän muuten laskettiin tuolla alempana osana kaksikielisyyden kustannuksia - n. 18% YLE'n kustannuksista ennen digiaikaa), mikäli todellisia katsojia on keskimäärin reilusti alle 100.000 per ohjelma. Varsinkin TV-Nytt ja muuta ajankohtaisohjelmat ovat todella vähäisen kiinnostuksen kohteena - puhutaan jostain 30.000 - 50.000 katsojasta per lähetys. Nuo lupamaksutulot voisikin suunnata ruotsinkielisiin uutis- ja ajankohtaisohjelmiin ja siten varmistaa eduskunnan valvoma, puolueeton tiedonvälitys myös ruotsinkielisille kaikissa olosuhteissa. Kaikki muu ohjelmatoiminta onkin sitten asia erikseen.

Toki sitten löytyy muitakin vaihtoehtoja, jos niitä oikeasti halutaan etsiä. Kanavahan voisi tehdä vaikkapa paljon enemmän yhteistyötä SVT:n (eli Ruotsin television) kanssa ja jakaa ohjelmakustannuksia. Tällöin tulisi myös punnittua ohjelman laatu kunnolla, kun pitäisi saada osa omista tuotannoista Ruotsin markkinoille. Nykymeininki ei tue laadun kehittymistä - periaatteessa tehdään pienillä kustannuksilla kotikutoista ja nurkkakuntaista ohjelmaa, mikä karkoittaa varsinkin nuoret katsojat varsin tehokkaasti kanavalta. Poikkeuksena toki muutamat hyvät ohjelmat, kuten laadukkaat lastenohjelmat ja Strömsö - ne ovat oikeasti ihan hyviä. Tosin SVT tekee tämänkinlaatuista ohjelmaa suurilla resursseillaaan vieläkin laadukkaammin ja niitähän suurin osa suomenruotsalaisistakin sitten katselee joko ilmaistarjontana (Pohjanmaa) tai maksamalla muutaman euron kuukaudessa kaapelioperattorille (Etelä-Suomi). Erittäin mielenkiintoinen vaihtoehto voisi olla FST5:n avaaminen kaikille ei-suomenkielisille vähemmistöille, joita tulevaisuudessa on yhä enemmän alkaen venäjän- ja vironkielisistä. Tällöin myös valtion/lupamaksujen maksajien mukanaolo on jotensakin perusteltua. Miksi ihmeessä maassamme pitäisi olla pelkästään ruotsinkielisille suunnattu "julkisin varoin" rahoitettu tv-kanava? Ennustan, että kohta muutkin vähemmistöt perustavat oman kanavansa todennäköisesti emämaittensa suurien tv-kanavien suosiollisella tuella kilpailemaan näistä suomalaisista vähemmistökatsojista - ja silloin juna meni jo FST5:n kannalta. Muutu ja Nöyrry - tai Kuole!

Kvarken-MittSkandia ja Vihreä Silta

Suomessa on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle Ruotsissa niin paikallisten kuin valtakunnankin poliitikkojen aktiivisesti ylläpitämä keskustelu ns. Vihreästä Sillasta (Grön Bro) . Kysehän on Merenkurkun ylittävästä siltahankkeesta, jota yleisesti myös Kvarken Bro'ksi kutsutaan. Ruotsilla on tässä keskustelussa tietenkin oma lehmänsä ojassa, koska he näkevät sillan tuomat suorat uudet kaupalliset yhteydet Baltiaan, Venäjään ja Puolaan. Intoa siltahankkeeseen ei suinkaan vähennä nykyisin merenkurkun ylittävän RG-linen suorastaan surkea purtilo.

Mitäpä tällä siltahankkeella on sitten tekemistä kotoisen kielipolitiikkamme kanssa? Ehkäpä enemmän kuin ensikuulemalta saattaisi arvatakaan. Mietitäänpä hieman mikä on ollut Rkp-läisen kielipolitiikan viimeisin suuntaus - tietenkin käytännön luopuminen kaksikielisyydestä ja ruotsinkielisten palvelujen saatavuus koko Suomessa ja vastavuoroisesti yksikielisesti ruotsinkielisten alueiden ja instituutioiden suosiminen erilaisissa hankkeissa (kuntaliitokset, koulu- ja päivähoitojärjestelyt, hallintoalueet jne.). Eiväthän Rkp-läiset toki suoraan myönnä, että he olisivat jo luopuneet valtakunnallisesta kaksikielisyydestä - he haluavat pelata kaksilla korteilla niin kauan kuin mahdollista. Siksi ei olekaan odotettavissa ainakaan Rkp:n suunnalta esityksiä pakookotimaisen poistamisesta tai kielilain höllentämisestä. Ja miksi olisikaan?

Kun nämä kaksi yllämainittua asiaa pistetään yhteen saamme mitä mielenkiintoisimman skenaarion eteemme:


Mitä, jos rakennetaankin se silta, jolloin Suomen ruotsinkielinen emäalue (ja käytännössä ainoa puhtaasti ruotsinkileisiä alueita kattava alue) Pohjanmaa yhdistetään Keski-Ruotsiin ja Keski-Norjaan. Alue on jo olemassa ja sillä on nimikin: Kvarken-MittSkandia.

Onhan EU:iin liittymisestä lähtien jo puhuttu miten Euroopan tulevaisuus on nimenomaan alueissa, ei kansallisvaltioissa, joiden rajat hämärtyvät. Tällainen vahva ruotsin-, norjan- ja suomenkielinen alue riittäisi turvaamaan oman ruotsinkielisen kielivähemmistömme tulevaisuuden pitkälle tulevaisuuteen. Pohjanmaalla ruotsin osaaminen luonnollisesti lisääntyy, ruotsin kielen ja ruotsalaisen kulttuurin asema vahvistuu, toisaalta vahva suomenkielinen ympäristö turvaa myös suomenkieliset palvelut alueella. Suomenruotsalaiset voisivat rakentaa tulevaisuuttaan ja kulttuuriaan tämän emäalueen ympärille; sieltä voitaisiin tukea ja virvoittaa Etelä-Suomen kituvia ruotsalaisalueita. Kvarken-Midskandian vahvat ruotsinkieliset yritykset, oppilaitokset ja instituutiot ylläpitävät ruotsinkielen elävänä pysymistä myös Suomessa. Ja vastavuoroisesti voimme luonnollisesti luopua valtakunnallisesta pakollisesta toisesta kotimaisesta ja höllentää nykyisen kielilain vaatimuksia. Toki koko Suomi voisi hyvin pysyä edelleenkin virallisesti kaksikielisenä - tai mikä parempaa, vaikkapa nelikielisenä (suomi, ruotsi, venäjä, englanti).

Vastaavia kielirajoja rikkovia alueita tulisi kehittää enemmänkin - Tornio-Haaparanta, Helsinki-Tallinna, Imatra-Svetogorsk-Viipuri. Tällainen vaatisi hieman rohkeampaa keskustelua maassamme, riskien ottamista, innovatiivisuutta ja ennenkaikkea rohkeutta. Toivottavasti maahamme saadaan porvarihallitus (ei tiedossa tätä kirjoitettaessa) ja Katainen j aNiinistö voisivat hieman potkia Vanhasta persuuksille, jotta äijä heräisi ruususen unestaan. Tosin Niinistö on hieman liian kitupiikki tällaisiin harjoituksiin, joten Kataisella olisi tässä näytön paikka!!

Taustaa Vihreästä sillasta:

• Kustannukset noin 2,2 miljardia euroa
  
• Mahdollisuus merkittävään EU-tukeen
  
• Maksajina myös Ruotsin valtio (suurin hyötyjä) ja Norjan valtio
  
• Pituus n. 40-60 km (reitistä riippuen)
  
• Keskisyvyys Merenkurkussa n. 25 m
  
• Kulkisi osittain tunnelina, osittain siltana, osittain pengertienä
  
• Katsele tästä Raippaluodon siltaa samalta alueelta (osa Vihreää Siltaa) virtuaalisesti

Lähdeviitteitä:

• Ruotsin valtionvarainministeri Per Nuder tukee ajatusta
  
• Ex-kansanedustaja Jan-Erik Granqvist tukee ajatusta
  
• Laajaa tukea Uumajan alueella
  
• Kansalaiset molemmin puolin lahtea tukevat ajatusta Ruotsin radion tutkimuksessa
  
• SU (Svenska Ungdom) haluaa sillan
  
• Wikikin tuntee aiheen

Yksikielinen Suomi - Yksikielinen Österbotten

Esitän blogitekstissäni mallin, mikä todennäköisesti on edessämme jos Suomi "julistetaan" virallisesti yksikielisesti suomenkieliseksi. Haluan kuitenkin korostaa, että tällainen malli ei mielestäni ole millään lailla hyvä ja rakentava ratkaisu. Olisi erittäin toivottavaa, että Suomi voisi pysyä kaksikielisenä kuten se on jo 90 vuotta tehnyt. Yhä useammin kuulee kuitenkin lausuttavan nuo maagiset sanat: "Suomi yksikieliseksi". Yhtenä keskeisenä nettidebattorina asiassa on toiminut Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja Heikki Tala, joka vaatii myös Ahvenanmaalle yksikielisesti suomenkielistä valtionhallintoa. Tärkeimpänä argumenttina yksikielisyydelle näyttäisi olevan kaksikielisyyden oletetut suuret kustannukset. Näitä kustannuksia ei ole kukaan pystynyt tarkasti laskemaan - arvioita on heitetty muutamasta miljardista useisiin satoihin miljardeihin (Huom, että valtion 2007 budjetin loppusumma on n. 200 miljardia euroa). Olen itse käsitellyt noita myyttisiä kustannuksia alempana tässä blogissa ja murtanut myytin.

Mitä sitten maassamme oikein tapahtuisi, jos tuo yksikielisyysmissio saisi oikeasti tuulta purjeisiinsa? Vastaukseni on, että sillä samaisella kellonlyömällä esitetään suomenruotsalaisten etujärjestöjen ja RKP:n toimesta vaatimus virallisesti yksikielisesti ruotsinkielisen Österbottenin (engl. Ostrobothnia) itsehallintoalueen perustamisesta. Toki yhtenä hieman vähemmän radikaalina vaihtoehtona voisi olla myös kaksikielinen Österbotten-Pohjanmaa, mikä saattaisi olla paljon helpommin toteutettavasti. Tällöinkin alueelle vaadittaisiin tiettyä riippumattomuutta emämaahan ja oikeutusta omien kattavien ruotsinkielisten "valtiollisten" palvelujen tuottamiseen - monet suomenkielisistä palveluista saataisiin sitten "rajan" takaa tai Vaasasta. Jos Suomen valtio luopuisi ruotsinkielisten palvelujen tuottamisesta (sitähän valtiollinen yksikielisyys merkitsee), haluavat suomenruotsalaiset tuottaa nuo palvelut mieluummin itse ruotsinkielellä kuin tyytyä suomenkielisiin. Luonnollista eikö totta? Niinhän kait jokainen omanarvontuntoinen ihminen tekisi, mikseivät siis kulttuuristaan ja kielestään ylpeät suomenruotsalaiset. Ja eikö tällainen valtion roolin ottaminen palveluntuotannossa merkitse käytännössä alueellista itsehallintoa? Kyllä vain.

Mitä nuo valtion palvelut sitten olisivat? Ensinnäkin mieleen tulevat tärkeimpänä poliisi- ja tuomioistuinlaitos sekä hätäpalvelukeskustoiminnot. Tämän jälkeen tulevat erilaiset rekisteripalvelut, rajavartiolaitos, armeija, posti, elinkeino- ja työvoimakeskukset, Kela. Ei siis mitään niin ihmeellisiä etteikö ne voisi korvata suht näppärästi omilla ruotsinkielisillä vastineilla. Armeija luonnollisesti olisi hieman hankala tapaus, mutta luonnollisesti Österbottenin itsehallintoalue julistaisi itsensä demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi kuten Ahvenanmaa. Toinen hieman hankalampi puoli on lainsäädäntö. Österbotten voisi tässäkin hakea mallia Ahvenanmaalta tosin sillä poikkeuksella, että ihan yhtä perusteellista poikkeusmääräysten kokoelmaa ei varmaankaan tarvittaisi. Nykyisin kaksikieliset kunnat voisivat olla edelleenkin kaksikielisiä - ainoastaan "valtion" palvelut olisivat yksikielisesti ruotsinkieliset aivan kuten muualla Suomessa ne olisivat vain suomenkielisiä.

Tällainen malli olisi luonnollisesti taivaanlahja RKP:lle ja muille ruotsin kielen tulevaisuudesta huolissaan oleville. Tällaisia yksikielisesti ruotsinkielisiä "ympäristöjähän" RKP on kuuluttanut puolueohjelmissaan jo pidemmän aikaa. Puuttuvat suomenkieliset palvelut myös todennäköisesti karkottaisivat nykyistä suomenkielistä väestöä Österbottenista ja vastaavasti muualta Suomesta alueelle muuttaisi niin paluumuuttajia kuin eteläsuomalaisiakin ruotsinkielisiä. Ruotsalaisuus saisi oikean piristysruiskeen. Erilaisia yhteistyökuvioita voitaisiin alkaa hieromaan lahden yli Västerbotteniin ja aina Tukholmaan asti. Ruotsinkieliset säätiöt ja Ruotsin valtio myöntäisivät anteliaita tukia samalla kun veronmaksua Suomeen rajoitetaan (eihän käyttämättömistä palveluista kannata maksaa).

Miten tällainen sitten käytännössä onnistuisi? Yksinkertaisesti - Pohjanmaan maakunnasta erotettaisiin suomenkieliset Laihian, Vähäkyrön ja Isokyrön kunnat, jolloin jäljellejäävän maakunnan noin 155.000 asukkaasta olisi ruotsinkielisiä sellaiset 60%. Vaasan kaupunki, missä on noin 75% asukkaista suomenkielisiä olisi itsehallintoalueen itseoikeutettu kaksikielinen "pääkaupunki", jos sellaista nyt ylipäätään edes tarvittaisiin. Toisaalta koko alue voisi muodostua yhdestä ainoasta Stor-Korsholman tai Botnian kaupungista. Kansanäänestyksellä haettaisiin tuki itsehallinnolle ja asiasta esitetään virallinen vaatimus eduskunnalle. Saadakseen kansainvälisen hyväksynnän yksikielisyyspolitiikalleen ja Ruotsin ankaran poliittisen painostuksen jälkeen olisi eduskunnan myönnyttävä lopulta Österbottenin itsehallintoon.

Mitä tällaisesta kehityksestä seuraisi? Ensinnäkin ruotsinkieliset ja suomenkieliset eristäytyisivät toisistaan lähes täydellisesti ja syntyisi puhtaasti ruotsinkielisiä ympäristöjä, laitoksia, instituutioita, yhdistyksiä jne. Suomenkielisten asema Österbottenissa (tai Österbotten-Pohjanmaassa) heikkenisi jonkin verran nykyisestä. Nykyisin kaksikieliset kunnat pysyisivät sellaisina myös jatkossa, joten lyhyellä tähtäimellä suuria muutoksia ei tapahtuisi. Maakunta keskittyisi kuitenkin enemmistön tarpeiden tyydyttämiseen, koska emämaa ei sitä halua tehdä. Suomenkielisten palvelut tuotetaan ulkopuolelta ja niitä ei juuri kehitettäisi samalla intensiteetillä kuin ruotsinkielisiä. Ruotsinkielinen ympäristö muuttuu yhä ruotsinkielisemmäksi, yhteydet suomenkielisiin naapureihin vähenevät lähes olemattomiksi. Vahva ruotsalaisuus ja etnonationalismi saavat jalansijaa. Ei siis kovinkaan miellyttävä tulevaisuudenskenaario suomenkielisten ja Suomen yhtenäisyyttä puolustavien näkökulmasta. Ruotsinkielisille suomalaisille se olisi taattu pelastus omalle kielelle ja kulttuurille pitkäksi ajaksi eteenpäin.

Myytti kaksikielisyyden kustannuksista

Seurattuani nyt reilun vuoden ajan Eniron ylläpitämää Suomi24 Kielipolitiikkakeskustelupalstaa olen huomannut miten muutamilla kirjoittajilla jatkuvasti toistuvat yhdet ja samat mielikuvat eli myytit suomenruotsalaisista, heidän ns. eduistaan ja kaksikielisyydestä yleensä. Näitä mielikuvia ei näiden paatuneimpien pakkoruotsin- ja ruotsalaisuudenvastustajien, ns. antisvekomaanien tai antisvekojen päästä tietenkään pysty kukaan dosentti Heikki Talaa vähäisempi auktoriteetti poistamaan vaikka heille luettelisi minkälaista faktaa eteen, ehei. Tosiasiassa nämä mielikuvat ovat usein vain erilaisia tekosyitä, syitä joilla pyritään perustelemaan vaikkapa Suomen yksikielisyyttä tai syitä, joilla pyritään osoittamaan suomenruotsalaisten olevan jotenkin paremmassa, etuoikeutetussa asemassa yhteiskunnassamme suomenkielisiin verrattuna.

Ajattelin kuitenkin, asian haasteellisuudesta huolimatta lähteä tässä kirjoitelmassani purkamaan yhtä pahimmista myyteistä, nimittäin myyttiä kaksikielisyyden valtavista kustannuksista, jotta näkisimme onko siinä mitään perää. Apunani tässä todistelussa käytän myös muita keskustelupalstan kirjoittajien, kuten "Arvuuttaja?"n, "Ionin" ja "de_facton" esittämiä tai esille tuomia todisteluja ja todisteita - kaikki kunnia siis heille oman osuutensa puolesta.

MYYTTI
Kaksikielisyyden kustannukset ovat vähintään 2 miljardia euroa vuositasolla

Väittämää pyritään perustelemaan jonkun heittona - mutta fakta sellaisena. Olisikohan oikeusministeri Johannes Koskinen jossain yhteydessä heittänyt summan jonain arvionaan asiaa häneltä kysyttäessä. Hän kuitenkin lienee samalla todennut ettei todellakaan tunne oikeaa summaa, vaan kyseessä on puhdas arvaus. Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja Heikki Tala käyttää tätä samaista summaa (2 miljardia) faktana avoimesti omassa vaalikampanjassaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Hänkään ei ole suostunut erittelemään mistä summa koostuu tai mistä valtion budjetin momenteilta ko. summa voidaan nipistää kustannussäästönä mahdollisen kaksikielisyydestä luopumisen yhteydessä.

Perustelen tähän omaa näkemystäni siitä, mitä Suomen kaksikielisyyden kustannukset voisivat käytännössä olla. Nyt puhutaan siis käytännöllisestä ja rehellisestä laskuharjoituksesta, joten voimme suoraan unohtaa joidenkin nettikirjoittajien omiin laskuihinsa mukaan tuomat "menetettyjen mahdollisuuksien" kustannukset pakkoruotsista sekä erilaiset henkiset kärsimykset ja menetetyn ajan kustannukset aiheutuen ruotsinkielisten tekstien ja kuulutusten lukemisesta tai kuuntelemisesta. Näissä laskuissa yleeensä pyritään jotain ammattimiehen tuntipalkkaa hyväksikäyttäen laskemaan mielikuvituksellisia "kustannuksia" oppivelvollisille ruotsintunneista ja koko Suomen kansalle henkisistä kärsimyksistä. Omassa laskuharjoituksessani ei huomioida pakkokotimaisen osalta erilaisia kiinteitä kustannuksia kuten koulukiinteistöjä, rehtorien palkkoja tai kouluruokailuja. Opetuksen osalta on käytetty yleislisää 35% palkkakustannuksista niin valtion kuin kuntienkin osalta. Yleislisä sisältää mm. erilaiset virkamiesten ja opettajien täydennyskoulutus- ja toimistokulut. Myös kääntäjien osalta köytetään samaista 35% yleisosuutta palkkakustannuksista. Koulutuksen kiinteistä kuluista ei valtiolle oppimateriaalia lukuunottamatta kertyisi mahdollisen kaksikielisyydestä luopumisen yhteydessä säästöä senttiäkään. Laskuharjoituksessa pysyttäydytään vain ja ainoastaan valtion ja kuntien julkisissa kustannuksissa, joiden perustana on valtion ja kuntien budjetit ja niiden menomomentit. Näiden lisäksi lasken YLE:n ruotsinkieliset kustannukset.

Yksi- ja kaksikielisten kuntien veroprosenteissa ei ole huomattavia eroja, joten voidaankin todeta riittävällä tarkkuudella niiden pystyvän tuottamaan tarvitsemansa palvelut kielistä riippumatta samalla hinnalla. Merkittäviä kaksikielisyyskustannuksia ei siis ole alueellisella tasolla. Tästä huolimatta olen laskelmassa pyrkinyt tuomaan näitäkin eriä esiin valtionapujen muodossa ja käännös-, kustannus ja tiedottamiskuluina. Kirkko on erillään valtiosta, joten Suomen valtiollinen kaksikielisyydestä luopuminen ei tarkoita Evankelis-Luterilaisen kirkon vastaavaa.

1. Kustannukset pakkokotimaisesta perusopetuksessa: Suomen kieltenopettajien liitossa Sukol'issa on jäseniä noin 6000. Kuten tiedämme Suomessa järjestäytymisaste on yli 90% eli voimme luottaa näiden lukujen vastaavan hyvällä tarkkuudella koko ammattikuntaa. Englanti ja ruotsi (+ suomi ruotsinkielisillä) ovat ylivoimaisesti suurimmat kielet, niiden jälkeen tulee suuri joukko muita kieliä (saksa, ranska, espanja, venäjä,...). Kieltenopettajat ovat yleensä erikoistuneet vähintään 2 kieleen. Voidaan varsin hyvällä tarkkuudella olettaa, että kokonaistyömäärästä noin 1/3 on englantia, 1/3 toista kotimaista (ruotsia + suomea) ja 1/3 muita kieliä. Näinollen toista kotimaista opetetaan Suomessa (niin julkisissa kuin yksityisissä kouluissa ja muissa opetuslaitoksissa) noin 2000 henkilötyövuoden edestä vuodessa. Toki toinen kotimainen on pakollista vain julkisissa kouluissa, ei yksityisissä perus- ja ammattiopetuksen ulkopuolella olevissa instituuteissa, joissa siis myös toimii useita liittoon kuuluvia ruotsin opettajia. Toisen kotimaisen opetusmäärää on siis tarkoituksellisesti liioiteltu tässä laskelmassa. Oletetaan, että kulut yhdestä opettajasta sivukuluineen ovat n. 50.000 euroa vuodessa. Oletetaan lisäksi varsin realistisesti, että noin 1/3 ruotsinopetuksesta (ja suomen ruotsinkielisille) jää pois vapaaehtoisen toisen kotimaisen myötä. Pakkokotimaisen kokonaiskustannukset eli bruttosäästöt olisivat siten luokkaa 2000/3 x 50.000 = 33 miljoonaa euroa vuodessa. Perusopetuksen oppimateriaaleista saadaan vastaavasti laskettua kustannukset seuraavan kaavan mukaisesti: 65.000/3 (koko ikäluokka, josta 1/3 lopettaa toisen kotimaisen) x 3 (ikäluokkia opetuksen piirissä) x 20 euroa (yhden kirjan kustannus) = 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Lisätään mukaan vielä alla tarkentuva yleiskustannuslisä 35%. Kokonaiskustannuksiksi saamme siis 1,35 x 34,3 miljoonaa = 46,3 miljoonaa euroa vuodessa. Toisen asteen koulutuksessahan oppikirjat jäävät oppilaiden itsensä kustannettavaksi, joten ne jätetään juomioimatta tässä laskelmassa.
2. Kustannukset kaksikielisestä peruskoulutuksesta (valtionavustukset): Nimimerkki "Arvuuttaja?" laski varsin perusteellisesti ja allekirjoittanut vielä tarkensi omassa viestissään miten kaksikielisille kunnille maksettavat erikoisvaltionavut johtuen kaksikielisestä perusopetuksesta ovat yhteensä luokkaa 51 miljoonaa vuodessa. Ruotsinkielisyyslisä saadaan kertomalla perusopetuksen yksikköhinta (5201,4 euroa v. 2006) kertoimella 0,12 ja ruotsinkielisten oppilasmäärällä (=n. 20,5 miljoonaa). Kaksikielisyyslisä saadaa, kun kerrotaan samainen yksikköhinta kertoimella 0,04 ja kaksikielisissä kunnissa olevat oppilaat (n. 30,2 miljoonaa). Suomessa asuu n. 25% ihmisistä kaksikielisissä kunnissa (n. 1,3 miljoonaa). Vastaavasti oppilaita voidaan katsoa asuvan yhtä suuri osuus ko. kunnissa. Maksettava summa kattaa ylimääräisiä kustannuksia mm. pienemmistä luokista, pienemmistä kouluyksiköistä, kalliimmista oppimateriaaleista ja lisääntyneestä hallinnosta. Todettakoon kuitenkin myös tasapuolisuuden vuoksi, että monet kunnat varsinkin Itä-Suomessa ja Lapissa saavat miljoonia euroja perusopetukseensa valtionapuja mm. pitkien koulumatkojen kompensoimiseksi.
3. Kustannukset toisen kotimaisen opettamisesta ammatillisessa ja korkeakoulutuksessa: Nimimerkki "Arvuuttaja?" on laskenut viestissään Suomi24 kielipolitiikkapalstalla Jyväskylän Yliopiston ruotsinkielen vuosikustannukset sisältäen yleiskulut per opiskelija (n. 970 euroa vuodessa). Ruotsinkielen opetushan on luonnollisesti kalliimpaa yliopistotasolla kuin ammattikoulutuksessa, mutta käytetään tätä samaista summaa myös heille. "Arvuuttaja?"n mukaan ikäluokasta n. 45.000 suorittaa jonkinlaisen ammattitutkinnon (sis. yliopistotutkinnot). Tämä perustuu siihen, että Suomessa n. 75% 35-vuotiaista onjonkinlainen ammattitutkinto. Jos kaksikielisyydestä ja pakkokotimaisessta luovuttaisiin, todennäköisesti tällä tasolla toisen kotimaisen opiskelu putoaisi paljon enemmän kuin perusopetuksessa. oletetaan, että 2/3 toisen kotimaisen opetuksesta voitaisiin lopettaa. Näin siis saadaan kaksikielisyyden osaksi hieman ylöspäin korjaten 0,67 x(45.000 x 1000 euroa) = 30 miljoonaa euroa vuodessa.
   
4. Kustannukset valtionhallinnon käännöstyöstä: Nimimerkki "de_facto" toi avauksellaan esiin dokumentin 1, missä on eritelty valtion käännös-ja tulkkaustoimintojen kokonaiskustannukset. Tämä dokumentti kertoo hyvin yksinkertaisesti, miten ruotsin käännös- ja tulkkaustyö on n. 90 henkilötyövuotta ja ostopalvelut n. 3 miljoonaa samalla kun kokonaistyömäärä on 150 henkilötyövuotta ja kokonaishinta n. 10 miljoonaa (sisältää muutakin kuin palkkakulut). Näin saadaan ruotsin suoraksi osuudeksi 90/150 x 10 miljoonaa = 6 miljoonaa vuodessa. Tämän lisäksi voidaan laskea samaisesta dokumentti 1:stä käännöstyön epäsuora osuus. Dokumentin mukaanhan 150 kääntäjää tuo yhteensä 2,5 miljoonaa epäsuoraa kustannusta (10 mioljoonaa - 7,5 miljoonaa palkkakuluja) ja kun se kohdistetaan 150 kääntäjälle saadaan n. 16 700 euron lisäkustannus mikä tekee per kääntäjä n. 35% lisäkustannuksen kun yhden kääntäjän palkka on 50.000 euroa sivukuluineen (voidaan myös laskea 7,5 miljoonaa/150). Näinollen saadaan kokonaiskustannukseksi valtionhallinnossa 1,35 x 6 miljoonaa + 3 miljoonaa ostopalvelua = 11,1 miljoonaa. Tämän lisäksi tulee eduskunnassa tapahtuva kääntäminen ja tulkkaus samoilla yleiskustannuksilla 1,35(11 henkilötyövuotta x 50.000 euroa)= n. 750.000 euroa. Yhteensä saamme valtionhallinnon käännös- ja tulkkauskustannuksiksi toisen kotimaisen osalta n. 12 miljoonaa euroa vuodessa.
   
5. Kustannukset kuntatalouden käännös- ja tulkkaustyöstä: Kaksikielisissä kunnissa (44 kpl) työskentelee vaihteleva määrä kielenkääntöön ja tulkkaukseen perehtynyttä henkilöstöä. Kuntien verkkosivuilta voi helposti tarkistaa asian ja nopean selvityksen mukaan kaikissa kaksikielisissä kunnissa on ainakin yksi kielenkääntäjä (Tammisaari, Karjaa, Pohja, Inkoo, Paimio,...) j alisäksi muutamassa suuremmassa kunnassa on useita (Vaasa 6, Pietarsaari 2,...). Karkeasti voisi sanoa, että jokaisessa ko. kunnassa on ainakin 1 ja lisäksi isoissa 56 ylimääräistä (näin päästään n. 100 kuntakääntäjän määrään). Käytetään lisäksi samaa yleislisää kuin valtionhallinnossa (35%), jolloin saadaan 1,35 x(44 x 1 + 56) x 50.000 euroa = 6,8 miljoonaa euroa vuodessa.
   
6. Kustannukset lomakkeista ja paperista sekä toimittamisesta/tiedottamisesta: Todettakoon nyt heti ensi alkuun, että paperin määrä on vakio - 5 miljoonalle suomalaiselle painetaan tietty määrä lomakkeita ja vihkosia; niiden määrä sitten jakautuu suurinpiirtein suhteessa 5% ruotsinkielisiä, 95% suomenkielisiä. Lisäkustannuksia tulee jonkinverran painatuskuluissa ja varastointi- ja logistiikkakuluissa. Tätä on niin vaikea arvioida, että tässä voisi käyttää karkeaa "arvausta" n. 0,5 miljoonaa euroa vuodessa. Tämän lisäksi tulevat kustannukset toimittamisesta, tiedottamisesta ja kustantamisesta kahdella eri kielellä. Käännösten osuus on jo laskettu kohdassa 4, joten käytetään tässäkin karkeaa "arvausta" n. 4,5 miljoonaa euroa. Lisäksi valtion- ja kutienhallinnon palveluksessa eri ministeriöissä, virastoissa ja kunnissa työskentelee useita tiedottajia, joiden ajasta ainakin osa menee toisella kotimaisella työskentelyyn. Arvioidaan tämäkin osuus kokonaisajasta kuten edellä n. 2 miljoonaa euroa vuodessa. Yhteensä saadaan siis n. 7 miljoonaa euroa vuodessa. Kaikenkaikkiaanhan erilaiset paperimuotoiset pumaskat ja lomakkeet vähenevät koko ajan ja valtiokin tarjoaa lomakkeitaan ja ohjeitaan yhä enemmän sähköisessä muodossa, jolloin ne voidaan tulostaa haluamalla kielellä kustannustehokkaasti.
   
7. Ruotsinkielen "huoltokustannukset": Tähän kategoriaan voidaan lukea valtion budjetista tukea saavat instituutiot, joiden tehtävänä on varmistaa lakisääteisten ruotsinkielisten palvelujen toimivuus. Tätä varten budjetista rahoitetaan Folkting organisaatiota n. 0,5 miljoonaa vuodessa.
   
8. Kaksikielisten alueiden opasteet: Löysin Tiehallinnon sivuilta dokumentin 2, mikä kertoo opastetaulun hinnaksi 340 euroa/m2. ja toisesta dokumentista 3 selvisi yhden opastetaulun hinta yksikielisellä alueella (Lappeenranta) olevan 400 euroa. Kaksikielisyys noin karkeasti hieman yläkanttiin siis kaksinkertaistaa opasteiden hinnat kaksikielisillä alueilla. Näiden alueiden osuus koko Suomen pinta-alasta on hyvin pieni, mutta pääkaupunkiseudun kaksikielisyys kohottaa sen merkitystä. Kun parempaakaan arviota opasteiden määrästä tähän hätään pysty osoittamaan, otan dokumentista 2 Tiehallinnon budjetoidun summan laitteisiin ja varusteisiin (mikä pitää sisällään kaikki liikennemerkit ja opasteet) 7,6 miljoonaa euroa v. 2006. Oletetaan, että opasteet ovat puolet tuosta summasta eli n. 3,8 miljoonaa. Oletataan sitten vielä, että noin puolet näistä kylteistä on kaksikielisiä eli niiden osuus on n. 1,9 miljoonaa. Ja näistä sitten sen kaksikielisyyden osuus sitten vielä puolet eli 0.8 miljoonaa vuodessa. Koska myös kunnat pystyttävät erilaisia opasteita niin sanotaan, että kokonaiskustannus on 1 miljoonaa vuodessa.
9. YLE:n (FST:n) Kustannukset: Yleisradio saa rahoituksensa televisiolupamaksuista, ei valtion budjetista. FST (Finlands Svenska Television) ei siis ole osa valtion kuluista. Laskin silti ruotsinkielisen ohjelmatoiminnan kustannukset 8ei sisällä kiinteitä hallinto yms. kuluja) v. 2005 YLEn tilinpäätöskertomuksesta. Kaikki ruotsinkielinen tv- ja radio-ohjelmatoiminta (ml. analogiset ja digikanavat) kustansi n. 56 miljoonaa euroa. Suomenkielinen ohjelmatoiminta kustansi n. 259 miljoonaa euroa. Ruotsinkielisen ohjelmatoiminnan osuus kokonaiskustannuksista oli siten 17,8 %. Voitaisiin laskea teoreettisesti, että kaksikielisyyskustannus on 5,6% ruotsinkielisen väestön ylittävä osuus eli 12,2% kokonaiskustannuksista. Siitä saadaan kaksikielisyyskustannuksiksi 0,122 x 315 = noin 38,5 miljoonaa euroa vuodessa
   
10. Ruotsinkielisen korkeamman asteen yleisopetuksen lisäkustannukset: Tällaisia kustannuksia ei ole. Valtion oppilaskohtaisten yksikköhintojen laskentaohjeessa ammatilliselle koulutukselle ei löydy mitään pykälää mikä korottaisi sitä kielen perusteella (dokumentti 4). Todettakoon vielä, että useimmat ruotsinkieliset ammattiinvalmistavat oppilaitokset ovat yksityisomistuksessa (säätiöt) ja saavat siis aivan samaa julkista korvausta kuin usein kunnalliset suomenkieliset oppilaitokset. Yksikköhinta vaihtelee koulutusaloittain (ei siis kielen mukaan) ja sen kustannuksista huolehtivat valtio ja kunnat yhdessä. Yliopistojen ja korkeakoulujen osalta perusrahoitus tulee valtiolta eikä siinä ole mitään kielilisää ruotsinkielisille laitoksille. Koska valtion ja kuntien maksamat summat ovat yksikköhintoja per oppilas, on kustannusten jakauma täysin tasa-arvoista. Valtio ei siis säästäisi mahdollisen kaksikielisyydestä luopumisen yhteydessä senttiäkään koulutusmäärärahoja olettaen, että sama määrä ruotsinkielisiä olisi edelleen opetuksen piirissä. Lähde dokumentti 5.
    
11. Ruotsinkielinen varuskunta: Suomen ainoa ruotsinkielinen varuskunta Dragsvikissa toimii pääosin 100 vuotta vanhoissa kasarmitiloissa eikä ole yksikkökustannuksiltaan yhtään sen kalliimpaa kuin suomenkielinenkään varusmieskoulutus. Käännöstöistä ja tiedotuksesta syntyvät lisäkustannukset käsiteltiin jo kohdissa 5 ja 6. Ei siis lisäkaksikielisyyskustannuksia.
12. Ruotsinkieliset palvelut valtionhallinnon toimipisteissä: tähän voidaan laskea mukaan myös valtion liikelaitokset, kuten VR ja Finnair. Kaikki näistä palveluista aiheutuvat kustannukset on käsitelty jo edellä. Henkilökunnalta (osalta) edellytetään pakkokotimaisella opetettua toista kotimaista, käännös-, tulkkaus- ja tiedottamistyöt on jo käsitelty kohdissa 5 ja 6. Ei siis lisäkaksikielisyyskustannuksia.
13. Kuntien kaksikielisyydestä johtuvat erikoisavustukset (valtionavut): Kuntien valtionosuuslaki määrittelee, että kaksikieliset kunnat saavat 10% korotuksen ns. valtion yleiseen keskimääräiseen perusosaan per kuntalainen. valtion budjetti vuodelle 2006 kertoo kyseisen keskimääräisen perusosan olevvan 27,81 euroa per asukas. Koska Suomessa kaksikielisissä kunnissa ja kaupungeissa asuu n. 1,3 miljoonaa asukasta saadaan kaavan 0,1 x 27,81 x 1.3 miljoonaa kuntien kaksikielisyyskustannukseksi n. 3,6 miljoonaa euroa vuodessa.
14. Sosiaali- ja terveysmenojen kaksikielisyyskustannukset: Tämän hallintoalan kustannukset vvoidaan hyvin eritellä monien muiden hallinnonalojen (ulkoministeriö, liikenne- ja viestintäministeriö, työministeriö, maa-ja metsätalousministeriö jne.) kuluista, koska sosiaali- ja terveysmenojen hallinnosta suurinosa tapahtuu paikallisesti kuntien ja kuntayhtymien sosiaalitoimistoissa, sairaaloissa, päiväkodeissa, vanhusten hoidossa jne. Nimimerkki "Ioni" on laskenut omassa viestissään teoreettisen määrän kaksikielisyyden aiheuttamista kustannuksista tämän valtion budjetin suurimman menoerän hallintokustannuksissa ja ruotsinkielisten palvelujen lisäkustannuksista. Hän on käyttänyt lähtökohtanaan Stakesin tutkimuksista (linkki "Ionin" vietissä) saatuja arvioita siitä, että kaksikielisillä alueilla (25% Suomen väestöstä) hallintokulut lisääntyvät noin 4% yksikielisiin alueisiin verrattuna. Ruotsin kielellä tuotettujen palvelujen hinta on vastaavasti tutkimusten mukaan keskimäärin noin 12% kalliimpaa kuin suomenkielellä tuotettu palvelua. Syynä eroon on esimerksi suuruuden ekonomia, jolloin suuremmille massoille tuotettavat suomenkieliset palvelut ovat hieman halvempia. Luku ei ota huomioon sosiaali- ja terveyskustannusten kokonaissummaa, minkä voidaan olettaa olevan ruotsinkielisillä suhteellisesti hieman pienempi kuin suomenkielisillä - ovathan ruotsinkieliset keskimäärin terveempiä suomenkieliset naapurinsa. Lopputuleman teoreettisiksi kaksikielisyyskustannuksiksi "Ioni" sai 13 miljonaa kaksikielisten alueiden hallinnon osuudeksi ja 58 miljoonaa ruotsinkielisten palvelujen ylimääräiseksi "kielilisäksi" saadaan näin noin 71 miljoonaa euroa vuodessa.
15. Sisäministeriön ja oikeusministeriön kaksikielisyyskustannukset: Poliisi, rajavartiolaitos, tulli ja oikeuslaitoksemme kuten myös vankeinhoito (mikä tosin on yksikielisesti suomenkielistä kielilain mukaisesti) ovat samalla lailla paikallisesti tuotettavia palveluja kuin sosiaali- ja terveyspalvelutkin. Suurin osa näiden toimialojen yleisistä kaksikielisyyskustannuksista voidaan katsoa sisältyvän jo kohtien 5 ja 6 alle eli käännöksiin, tulkkaukseen ja tiedottamiseen. Käytännössä kieltä käytetään näissä em. laitoksissa sen mukaan mitä palvelukieltä "asiakas" haluaa ja asiakirjat kirjataan hänen haluamallaan kielellä. Käännöksiä ei siis tehdä normaalitapauksissa kielestä toiseen. Valtion vuoden 2006 budjetista saadaan kerättyä oikeuslaitoksen 200 miljoonaa, syyttäjälaitoksen 31 miljoonaa, oikeusavun 22 miljoonaa, rekisterihallinnon 50 miljoonaa, kihlakuntien 44 miljoonaa, poliisilaitoksen 608 miljoonaa, pelastustoimen 13 miljoonaa, rajavartiolaitoksen 198 miljoonaa niin kokonaiskustannuksiksi saadaan noin 1166 miljonaa euroa. Oletetaan, että näistä noin 65,3 miljoonaa (5,6%) käytetään ruotsinkielisten tapauksiin siis ruotsiksi. Kaksikielisyyslisäksi voidaan käyttää samaa 12% kielilisää kuin edelläkin sosiaali- ja terveysmenoissa, jolloin saadaan noin 7,8 miljoonaa euroa vuodessa. Todettakoon vielä, että em. määrärahat sisältävät myös palkkakulujen lisäksi erilaiset toimialaan liittyvät hankinta- ja varustekulut, ajoneuvoista aiheutuvat kulut, koulutuskustannukset, toimistokulut jne. Eli laskettu kaksikielisyyslisä on HYVIN yläkanttiin laskettu teoreettinen maksimisumma.
    

Tätä listaa voidaan tarvittaessa jatkaa, mutta käsittääkseni valtion ja kuntien kaksikielisyyden todennettavissa olevista konkreettisista kustannuksista on saatu varsin kattava kuva. Yhteensä summaksi tulee em. kohdista 46,3 + 51 + 30 +12 + 6,8 +7 + 0.5 + 1 + 3,6 + 71 + 7,8= 237 miljoonaa euroa vuodessa ja jos tähän lisää Yleisradion kaksikielisyyskustannukset, saadaan yhteensä 275,5 miljoonaa euroa vuodessa

MYYTTI ON MURRETTU - Ei päästy lähellekään esitettyä 2 miljardia, tosin yksityissektorin ja kirkon kustannuksia ei ole käsitelty eikä yksittäisille ihmisille ruotsinopetuksesta mahdollisesti aiheutuneita henkisiä ja taloudellisia kärsimyksia hinnoiteltu.

Yksikielinen Suomi? – Freyn kielipoliittinen pamfletti

Suomalaisuuden Liitto on puheenjohtajansa Heikki Talan suulla julistanut liiton lähiajan tärkeimmäksi tavoitteeksi Suomen julistamisen yksikieliseksi (ja ruotsin kielen juurimisen Suomesta) tärkeimpänä perustelunaan pyrkimys samanlaiseen kielipoliittiseen tilanteeseen kuin muissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa – siis tilanteeseen, missä maassa on vain yksi virallinen, koko valtion yhteinen enemmistön puhuma kieli ja paikallisesti puhuttuja vähemmistökieliä. Vähemmistökielillä (kuten suomella Ruotsissa) ei näissä maissa siis ole lain suomaa asemaa valtakunnallisesti. Suomessahan on kohta 100 vuotta harjoitettu tällaista hyvin omaperäistä ja ”suomalaista” kielipolitiikkaa, missä pienen kielivähemmistön (suomenruotsalaiset) kielelliset palvelut ja kulttuurin suojeleminen on turvattu maan perustuslaissa, missä Suomen virallisiksi valtakunnallisiksi kansalliskieliksi määritetään suomi ja ruotsi (sekä saame paikallisesti). Perustuslaista on sitten johdettu sen hengessä tehtyjä muita lakeja, kuten kuntalaki kuntien vähemmistökielipykälineen, koululaki pakollisinen toisine kotimaisineen, laki valtion virkamiesten kielitaitovaatimuksista jne. Suomessa on siis turvattu lainsäädännöllisesti molempien kieliryhmien valtiolliset palvelut kummallakin kielellä ja lisäksi pakollisen toisen kotimaisen opiskelulla on pyritty turvaamaan myös muiden, yksityisten ja kunnallisten palvelujen ainakin jonkinasteinen saatavuus koko maassa.

Suomen kielipolitiikka on siis hyvin erikoista ja eroaa merkittävästi niin naapurivaltioidensa kuin yleensäottaen kaikkien muidenkin maiden kielipolitiikasta. Syyt tällaisen kielipolitiikan valitsemiseen – ja nimenomaan omaehtoiseen valitsemiseen, koska kysessä on kansakunnan enemmistön tahdon mukaisesti laillisesti eduskunnassamme hyvin pitkään harjoittama suunnitelmallinen politiikka päinvastoin kuin joidenkin mainostama suomenruotsalaisen eliitin juonimalla ja kiristämällä rakennettu politiikka – kumpuavat historiastamme. Suomessa ei ole nykyhistoriansa aikana käytännössä (lukuunottamatta joitakin kansallissotamme 1918 aikana tapahtuneita yksittäistapauksia) ollut minkäänlaisia kärjistyneitä tilanteita kieliryhmien välillä. Mitä siis olemme saavuttaneet tällä omaperäisellä ja innovatiivisella kielipolitiikallamme vuosien saatossa - siis politiikalla, mistä on otettu mallia vaikkapa 1950-luvun Quebecin kärjistyneeseen kieliriitaan kuten myös aivan viime aikoina Kosovon tilanteen ratkaisemiseen? Olemme rauhanomaisesti ja luonnollisen sulautumisen kautta integroimassa kielivähemmistöämme kielienemmistöön. Tosiasiahan on, että kaksikielisten määrä on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt samalla kun puhtaasti ruotsinkielisten määrä on jatkuvasti laskenut maassamme. Tokihan joku voisi sanoa, että integroituminen olisi tapahtunut nopeammin väkivaltaisen prosessin kautta. mutta minä väitän, että olemme osoittaneet tällaisen pitkäjännitteisen ja rauhanomaisen politiikan saavuttavan täysin saman lopputuloksen - sivistyneesti. Olkaamme siis ylpeitä Suomen ainutlaatuisesta ja suvaitsevasta kielipolitiikasta. En usko, että kukaan puhuu Viron tai Ruotsin kielipolitiikasta kansainvälisillä foorumeilla vielä vuosikymmentenkin päästä. Luonnon lakihan kuitenkin toteutuu myös näissä kieliasioissa ennemmin tai myöhemmin – vahvat syövät heikommat, suuret pienemmät. Tosin joskus jokin pieni ja ketterä laji selviää myös voittajana. Aika näyttää mikä suomenruotsin ja suomenruotsalaisuuden kohtalo tulee olemaan. Asiaan vaikuttaa myös EU:n kehitys, Ruotsin ja Suomen kansallisvaltioiden rajojen häiventyminen, tuleva siirtolaispolitiikka ja moni muukin asia. Kenenkään ei kuitenkaan tule toivoa mitään radikaalia ratkaisua asian suhteen tai luonnollisten asioiden nopeuttamista – annetaan luonnon hoitaa rauhassa tehtävänsä.

Palatakseni varsinaiseen asiaan, eli Suomen yksikielisyyteen, toteankin kyseessä olevan loppujen lopuksi hyvin pieni asia yksilön kannalta. Pohditaampa hieman, mitä nykyinen kaksikielisyys merkitsee yksittäisen suomenruotsalaisen kannalta. Kuntalain mukaisestihan kunnat Suomen mannermaalla ovat joko kaksikielisiä tai yksikielisiä (unohdetaan saamen kieli tässä yhteydessä, kunta voi olla myös saamenkielinen), kielinä suomi ja ruotsi. Kunnat määritellään joko yksikielisiksi tai kaksikielisiksi ns. kielikriteerien perusteella. Tänä päivänä kriteerit ovat sellaiset, että 8% kuntalaisista tai vähintään 3000 kuntalaista toista kieltä riittävät kaksikielisyyteen – toisaalta kaksikielinen kunta ei voi muuttua takaisin yksikieliseksi ennen kuin kunnassa on alle 6% vähemmistökieltä äidinkielenään puhuvaa. On myös kuntia, jotka ovat valinneet vapaaehtoisen kaksikielisyyden tien, vaikka vain alle 6% kuntalaisista on toista kotimaista puhuvia (Lohja). Kuntalainen saa siis omat paikalliset kunnalliset palvelunsa kaksikielisissä kunnissa omalla äidinkielellään – siitä on kunta vastuussa. Kunnallisia palveluja ovat vaikkapa terveydenhuoltopalvelut, sosiaalityön palvelut vanhustenhoitoineen ja päivähoitoineen, nuorisotyö, kaavoitus, peruskoulutus ja lukiot – siis käytännössä kaikki ne kuntalaisen jokapäiväiseen elämään vaikuttavat palvelut, joita jokainen mieluiten haluaa saada omalla äidinkielellään. ja näiden palvelujen kustantamiseenhan osallistuu lähinnä kunta itse, siis kuntalaiset verojensa kautta. Asiassa ei siis pitäisi olla mitään nokan koputtamista kenelläkään – kunta tuottaa siis paikallisesti omia palvelujaan niillä kielillä, joita kunnassa puhutaan.

Mitä sitten ovat ne valtion tarjoamat palvelut, joita jokainen suomen kansalainen on oikeutettu saamaan KOKO MAASSA omalla äidinkielellään? No, ensinnäkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tulevat oikeuslaitoksen, poliisin ja hätäpalveluiden palvelut. Toiseksi tulevat vaikkapa veroviranomaisten, työvoimatoimistojen, elinkeinokeskusten ja kelan palvelut. Sitten omana lukunaan tulevat lähinnä Helsingissä sijaitsevat ministeriöt ja hallitukset erilaisine palveluineen. Ja viimeisenä vielä valtion liikepalvelulaitokset kuten VR, Finnair, Tielaitos, Merenkulkulaitos jne. Nythän kielilaki valtion palveluista edellyttää, että jokaisessa valtion palvelujen tuotantopisteessä (poliisit, hätäkeskukset, kelat, verovirastot jne.) on oltava ainakin YKSI henkilö, joka pystyy tarvittaessa palveleman myös toisella kotimaisella. Toisaalta esim. ministeriöiden kaikki päätökset ja ohjeet tulee julkaista myös ruotsinkielellä. Näitä lainsäädännössä asetettuja velvoitteita varten on perustettu oma instituutionsa, ruotsinkielisistä poliitikoista koostuva Folktinget, minkä lainsäädännöllisenä tehtävänä on valvoa valtion palvelujen saatavuutta ruotsinkielellä ja kielilainsäädännön toteutumista Suomen mannermaalla.

Juuri tähän valtion viralliseen kaksikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kustannuksiin Suomalaisuuden Liitto siis kovin kärkevästi pureutuu. Heidän mielestään tästä valtiollisesta kaksikielisyydestä tulisi päästä eroon, varsinkin sen käytännön täytäntöönpanoon keskeisesti liittyvästä pakollisesta toisen kotimaisen opiskelusta ja siitä perityvästä valtion virkamiesten pakollisesta kielitutkinnosta. SL suhtautuu toisaalta varsin myönteisesti ns. paikalliseen kaksikielisyyteen eli kuntatason palvelujen tuottamiseen omalla äidinkielellä. Tosin he haluaisivat samalla korottaa kaksikielisyyskriteerejä ja siten saattaa vaikkapa useat pääkaupunkiseudun nyt kaksikieliset kunnat yksikielisiksi. Mutta mietitäänpä hieman, miten asiat voitaisiin hoitaa toisella lailla kuitenkaan puuttumatta tuohon ruotsinkielisten ”oikeuteen” saada valtiollisia palveluja omalla äidinkielellään – eikö meillä muka ole muita vaihtoehtoja kuin Suomen julistaminen yksikieliseksi? Minä väitän, että nykyisen informaatioyhteiskunnan ja innovatiivisten uudistajien avulla asia voidaan hoitaa jopa paljon fiksummin kuin nykyisin - varsinkin kun se ei nykyisin edes toimi käytännössä – ja paljon halvemmalla ja paljon vähemmällä täysin suomenkielisten alueiden ja ihmisten rasittamisella. Otetaanpa vaikkapa nuo valtion palvelut yksi kerrallaan käsittelyyn ja mietitään nykyaikaisia ratkaisuja niille.

1. Oikeuspalvelut sekä poliisien ja hätäkeskusten palvelut
   Nykyisinhän vaikkapa hätäpuhelut yhdistyvät kunkin alueen hätäkeskukseen ja ongelmia on syntynyt varsinkin alueilla, missä on isoja alueita yhdistetty yhdeksi hätäkeskusalueeksi. Tällöin on myös päivystäjien paikallistuntemus kadonnut. Eli, ollaan jo tultu tilanteeseen, missä hätäkeskuspäivystäjät eivät enää tunne paikallisia oloja. Sitä asiaa ei enää voitane korjata, vaan kyseessä on tilanne mihin joudutaan tulevaisuudessakin tyytymään. Eikö suomalainen teletekniikka muka pysty osoittamaan ruotsinkielisille omaa päivystysnumeroaan tai ohjamaan heidän puhelunsa soittopaikasta huolimatta suoraan yhteen täysin ruotsinkieliseen keskukseen vaikkapa jossain Vaasassa? Kouluttamalla nämä hätäkeskushenkilöt maanlaajuisiksi vain todennäköisesti lisäisi heidän ammatillista motivaatiotaan. Teletekniikan avulla voidaan heille siis osoittaa apua omalla äidinkielellään niin poliisi-, sairaankuljetus-, palotoimi- kuin muissakin sisäministeriön alle kuuluvissa palveluissa. Oikeustoimi puolestaan on yhtä helppoa – nykyisen internet aikakauden aikana ei luulisi olevan vaikeaa keskittää kaikki ruotsinkielisten oikeusjutut yhteen tai muutamaan tuomioistuimeen vaikkapa Vaasassa tai Turussa – ei niitä juttuja tarvitse aina omassa kotikaupunissa käydä, saattavatpa päätökset tulla jopa oikeudenmukaisemmiksikin, kun paikalliset kunnat ja yritykset eivät ole painostamassa.

2. Verovirastot, Kelat, Ministeriöt jne. Singaporen valtio on mahdollistanut kaikki valtion asioiden hoitamisen internetin kautta jo jostain 1990-luvun lopulta. Miksei Suomi muka pysty samaan? Olemme todellisia peräkammarin poikia ja tyttöjä uuden tekniikan hyödyntämisessä valtion palvelujen tarjonnassa. Toki edistystä on tapahtunut ja veroilmoituskin voitaneen kaiketi jättää netin kautta parin vuoden sisällä. Mutta aivan liian hitaasti edistystä kuitenkin on tapahtunut. Kaikki nämä ”kieliongelmat” siis poistuvat aivan itsestään kun KAIKKI valtion ilmoitukset ja palvelut voidaan tehdä netin kautta – siis suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi ja vaikka millä kielellä. Kun ei enää tarvitse tehdä paperikopioita ja lomakkeita, myös monikielisyyden kustannukset pienenevät murto-osaan.

3. ja mitä tulee sitten valtion liikelaitoksiin, nehän toimivat jo nyt liikemaailman ehdoilla – tosin toistaiseksi ilman vakavaa kilpailua. Mutta lisääntyvä kilpailu vaikkapa rautateillämme pakottaa myös nämä laitokset panostamaan asiakkaaseen ja tarjoamaan palveluja niillä kielillä, millä tarvitaan.
   

Summa Summarum, kaikki ns. virallisen kaksikielisyyden ”ongelmat” voidaan hoitaa ilman mitään virallista yksikielisyyttä. Tarvitaan vain hieman ennakkoluulottomuutta, rohkeutta, luovuutta ja ennenkaikkea poteroista ylös kiipeämistä – niin SL:n kuin RKP:n osalta. Suomi voi vallan mainiosti olla edelleenkin virallisesti kaksikielinen ja mallimaa kielipolitiikassa, kuitenkin vaikkapa valtion virkamiesten kielitaitovaatimuksista voidaan hyvin luopua – estäähän nykyinen käytäntö vaikkapa useimpien maahanmuuttajien uran paremmissa virkamiestehtävissä valtionhallinnossa. Myös valtakunnallisesta pakollisesta toisesta kotimaisesta voidaan luopua pikkuhiljaa. Mielestäni sellainen 15-20 vuoden siirtymäaika olisi hyvä. Pakosta voitaisiin luopua ensin paikallisesti ja nuo muut edellä mainitut uudistukset tulisi toteuttaa ennen sitä, jotta Itä-Suomen pienten kuntien (siis kuntien, joiden resurssit eivät enää riittäisi tarjoamaan vapaaehtoista ruotsia) nuoret eivät syrjäytyisi valtion virkamiesuralta. Lisäksi ruotsinkielisten ja muunkielisten riittävästä suomen opetuksesta tulee huolehtia tavalla tai toisella – tuo paikallinen toisen kotimaisen poistaminen voisi olla hyvä alku.

Suomalaisuuden Liitto toimii tässäkin asiassa hyvin linjattomasti, ei-rakentavasti, populistisesti ja väestöryhmien kitkaa lisäävästi. Liitto kieltäytyy minkäänlaisten rakentavien suunnitelmien tekemisestä ja kaivautuu 100 vuotta vanhoihin poteroihinsa huutaen ”Suomi yksikieliseksi” ja ”Pakkoruotsi pois” – järjestyksellä ei väliä, kaikki kelpaa. Toisaalta eipä ole RKP:aan tullut ulos kovin luovilla ratkaisuillaan viime aikoina – heidän teesinsä jäävät usein pakonomaiseen muutosten vastustamiseen ja omista poteroistaan järnättämiseen, kun ei saada palveluja jossain itärajalla ruotsiksi. Ei ole kovinkaan luovaa ehdotella tai olla tukemassa vaikkapa ruotsalaisten virkamiesten sijoittamista Opetusministeriöön ”tukemaan” suomenkielisten ruotsinopetusta. Kyllä ruotsinkielisten tulee olla valmiita osallistumaan vaikkapa rikkaiden säätiöidensä kautta ruotsin opetukseen koko valtakunnassa, jos sitä tosissaan halutaan. Tällöinkin voitaisiin toimia palkitsemisen ja porkkanoiden kautta mieluummin kuin keppiä antamalla.