Saturday, September 30, 2006

Yksikielinen Suomi? – Freyn kielipoliittinen pamfletti

Suomalaisuuden Liitto on puheenjohtajansa Heikki Talan suulla julistanut liiton lähiajan tärkeimmäksi tavoitteeksi Suomen julistamisen yksikieliseksi (ja ruotsin kielen juurimisen Suomesta) tärkeimpänä perustelunaan pyrkimys samanlaiseen kielipoliittiseen tilanteeseen kuin muissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa – siis tilanteeseen, missä maassa on vain yksi virallinen, koko valtion yhteinen enemmistön puhuma kieli ja paikallisesti puhuttuja vähemmistökieliä. Vähemmistökielillä (kuten suomella Ruotsissa) ei näissä maissa siis ole lain suomaa asemaa valtakunnallisesti. Suomessahan on kohta 100 vuotta harjoitettu tällaista hyvin omaperäistä ja ”suomalaista” kielipolitiikkaa, missä pienen kielivähemmistön (suomenruotsalaiset) kielelliset palvelut ja kulttuurin suojeleminen on turvattu maan perustuslaissa, missä Suomen virallisiksi valtakunnallisiksi kansalliskieliksi määritetään suomi ja ruotsi (sekä saame paikallisesti). Perustuslaista on sitten johdettu sen hengessä tehtyjä muita lakeja, kuten kuntalaki kuntien vähemmistökielipykälineen, koululaki pakollisinen toisine kotimaisineen, laki valtion virkamiesten kielitaitovaatimuksista jne. Suomessa on siis turvattu lainsäädännöllisesti molempien kieliryhmien valtiolliset palvelut kummallakin kielellä ja lisäksi pakollisen toisen kotimaisen opiskelulla on pyritty turvaamaan myös muiden, yksityisten ja kunnallisten palvelujen ainakin jonkinasteinen saatavuus koko maassa.

Suomen kielipolitiikka on siis hyvin erikoista ja eroaa merkittävästi niin naapurivaltioidensa kuin yleensäottaen kaikkien muidenkin maiden kielipolitiikasta. Syyt tällaisen kielipolitiikan valitsemiseen – ja nimenomaan omaehtoiseen valitsemiseen, koska kysessä on kansakunnan enemmistön tahdon mukaisesti laillisesti eduskunnassamme hyvin pitkään harjoittama suunnitelmallinen politiikka päinvastoin kuin joidenkin mainostama suomenruotsalaisen eliitin juonimalla ja kiristämällä rakennettu politiikka – kumpuavat historiastamme. Suomessa ei ole nykyhistoriansa aikana käytännössä (lukuunottamatta joitakin kansallissotamme 1918 aikana tapahtuneita yksittäistapauksia) ollut minkäänlaisia kärjistyneitä tilanteita kieliryhmien välillä. Mitä siis olemme saavuttaneet tällä omaperäisellä ja innovatiivisella kielipolitiikallamme vuosien saatossa - siis politiikalla, mistä on otettu mallia vaikkapa 1950-luvun Quebecin kärjistyneeseen kieliriitaan kuten myös aivan viime aikoina Kosovon tilanteen ratkaisemiseen? Olemme rauhanomaisesti ja luonnollisen sulautumisen kautta integroimassa kielivähemmistöämme kielienemmistöön. Tosiasiahan on, että kaksikielisten määrä on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt samalla kun puhtaasti ruotsinkielisten määrä on jatkuvasti laskenut maassamme. Tokihan joku voisi sanoa, että integroituminen olisi tapahtunut nopeammin väkivaltaisen prosessin kautta. mutta minä väitän, että olemme osoittaneet tällaisen pitkäjännitteisen ja rauhanomaisen politiikan saavuttavan täysin saman lopputuloksen - sivistyneesti. Olkaamme siis ylpeitä Suomen ainutlaatuisesta ja suvaitsevasta kielipolitiikasta. En usko, että kukaan puhuu Viron tai Ruotsin kielipolitiikasta kansainvälisillä foorumeilla vielä vuosikymmentenkin päästä. Luonnon lakihan kuitenkin toteutuu myös näissä kieliasioissa ennemmin tai myöhemmin – vahvat syövät heikommat, suuret pienemmät. Tosin joskus jokin pieni ja ketterä laji selviää myös voittajana. Aika näyttää mikä suomenruotsin ja suomenruotsalaisuuden kohtalo tulee olemaan. Asiaan vaikuttaa myös EU:n kehitys, Ruotsin ja Suomen kansallisvaltioiden rajojen häiventyminen, tuleva siirtolaispolitiikka ja moni muukin asia. Kenenkään ei kuitenkaan tule toivoa mitään radikaalia ratkaisua asian suhteen tai luonnollisten asioiden nopeuttamista – annetaan luonnon hoitaa rauhassa tehtävänsä.

Palatakseni varsinaiseen asiaan, eli Suomen yksikielisyyteen, toteankin kyseessä olevan loppujen lopuksi hyvin pieni asia yksilön kannalta. Pohditaampa hieman, mitä nykyinen kaksikielisyys merkitsee yksittäisen suomenruotsalaisen kannalta. Kuntalain mukaisestihan kunnat Suomen mannermaalla ovat joko kaksikielisiä tai yksikielisiä (unohdetaan saamen kieli tässä yhteydessä, kunta voi olla myös saamenkielinen), kielinä suomi ja ruotsi. Kunnat määritellään joko yksikielisiksi tai kaksikielisiksi ns. kielikriteerien perusteella. Tänä päivänä kriteerit ovat sellaiset, että 8% kuntalaisista tai vähintään 3000 kuntalaista toista kieltä riittävät kaksikielisyyteen – toisaalta kaksikielinen kunta ei voi muuttua takaisin yksikieliseksi ennen kuin kunnassa on alle 6% vähemmistökieltä äidinkielenään puhuvaa. On myös kuntia, jotka ovat valinneet vapaaehtoisen kaksikielisyyden tien, vaikka vain alle 6% kuntalaisista on toista kotimaista puhuvia (Lohja). Kuntalainen saa siis omat paikalliset kunnalliset palvelunsa kaksikielisissä kunnissa omalla äidinkielellään – siitä on kunta vastuussa. Kunnallisia palveluja ovat vaikkapa terveydenhuoltopalvelut, sosiaalityön palvelut vanhustenhoitoineen ja päivähoitoineen, nuorisotyö, kaavoitus, peruskoulutus ja lukiot – siis käytännössä kaikki ne kuntalaisen jokapäiväiseen elämään vaikuttavat palvelut, joita jokainen mieluiten haluaa saada omalla äidinkielellään. ja näiden palvelujen kustantamiseenhan osallistuu lähinnä kunta itse, siis kuntalaiset verojensa kautta. Asiassa ei siis pitäisi olla mitään nokan koputtamista kenelläkään – kunta tuottaa siis paikallisesti omia palvelujaan niillä kielillä, joita kunnassa puhutaan.

Mitä sitten ovat ne valtion tarjoamat palvelut, joita jokainen suomen kansalainen on oikeutettu saamaan KOKO MAASSA omalla äidinkielellään? No, ensinnäkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tulevat oikeuslaitoksen, poliisin ja hätäpalveluiden palvelut. Toiseksi tulevat vaikkapa veroviranomaisten, työvoimatoimistojen, elinkeinokeskusten ja kelan palvelut. Sitten omana lukunaan tulevat lähinnä Helsingissä sijaitsevat ministeriöt ja hallitukset erilaisine palveluineen. Ja viimeisenä vielä valtion liikepalvelulaitokset kuten VR, Finnair, Tielaitos, Merenkulkulaitos jne. Nythän kielilaki valtion palveluista edellyttää, että jokaisessa valtion palvelujen tuotantopisteessä (poliisit, hätäkeskukset, kelat, verovirastot jne.) on oltava ainakin YKSI henkilö, joka pystyy tarvittaessa palveleman myös toisella kotimaisella. Toisaalta esim. ministeriöiden kaikki päätökset ja ohjeet tulee julkaista myös ruotsinkielellä. Näitä lainsäädännössä asetettuja velvoitteita varten on perustettu oma instituutionsa, ruotsinkielisistä poliitikoista koostuva Folktinget, minkä lainsäädännöllisenä tehtävänä on valvoa valtion palvelujen saatavuutta ruotsinkielellä ja kielilainsäädännön toteutumista Suomen mannermaalla.

Juuri tähän valtion viralliseen kaksikielisyyteen ja siitä aiheutuviin kustannuksiin Suomalaisuuden Liitto siis kovin kärkevästi pureutuu. Heidän mielestään tästä valtiollisesta kaksikielisyydestä tulisi päästä eroon, varsinkin sen käytännön täytäntöönpanoon keskeisesti liittyvästä pakollisesta toisen kotimaisen opiskelusta ja siitä perityvästä valtion virkamiesten pakollisesta kielitutkinnosta. SL suhtautuu toisaalta varsin myönteisesti ns. paikalliseen kaksikielisyyteen eli kuntatason palvelujen tuottamiseen omalla äidinkielellä. Tosin he haluaisivat samalla korottaa kaksikielisyyskriteerejä ja siten saattaa vaikkapa useat pääkaupunkiseudun nyt kaksikieliset kunnat yksikielisiksi. Mutta mietitäänpä hieman, miten asiat voitaisiin hoitaa toisella lailla kuitenkaan puuttumatta tuohon ruotsinkielisten ”oikeuteen” saada valtiollisia palveluja omalla äidinkielellään – eikö meillä muka ole muita vaihtoehtoja kuin Suomen julistaminen yksikieliseksi? Minä väitän, että nykyisen informaatioyhteiskunnan ja innovatiivisten uudistajien avulla asia voidaan hoitaa jopa paljon fiksummin kuin nykyisin - varsinkin kun se ei nykyisin edes toimi käytännössä – ja paljon halvemmalla ja paljon vähemmällä täysin suomenkielisten alueiden ja ihmisten rasittamisella. Otetaanpa vaikkapa nuo valtion palvelut yksi kerrallaan käsittelyyn ja mietitään nykyaikaisia ratkaisuja niille.

  1. Oikeuspalvelut sekä poliisien ja hätäkeskusten palvelut
    Nykyisinhän vaikkapa hätäpuhelut yhdistyvät kunkin alueen hätäkeskukseen ja ongelmia on syntynyt varsinkin alueilla, missä on isoja alueita yhdistetty yhdeksi hätäkeskusalueeksi. Tällöin on myös päivystäjien paikallistuntemus kadonnut. Eli, ollaan jo tultu tilanteeseen, missä hätäkeskuspäivystäjät eivät enää tunne paikallisia oloja. Sitä asiaa ei enää voitane korjata, vaan kyseessä on tilanne mihin joudutaan tulevaisuudessakin tyytymään. Eikö suomalainen teletekniikka muka pysty osoittamaan ruotsinkielisille omaa päivystysnumeroaan tai ohjamaan heidän puhelunsa soittopaikasta huolimatta suoraan yhteen täysin ruotsinkieliseen keskukseen vaikkapa jossain Vaasassa? Kouluttamalla nämä hätäkeskushenkilöt maanlaajuisiksi vain todennäköisesti lisäisi heidän ammatillista motivaatiotaan. Teletekniikan avulla voidaan heille siis osoittaa apua omalla äidinkielellään niin poliisi-, sairaankuljetus-, palotoimi- kuin muissakin sisäministeriön alle kuuluvissa palveluissa. Oikeustoimi puolestaan on yhtä helppoa – nykyisen internet aikakauden aikana ei luulisi olevan vaikeaa keskittää kaikki ruotsinkielisten oikeusjutut yhteen tai muutamaan tuomioistuimeen vaikkapa Vaasassa tai Turussa – ei niitä juttuja tarvitse aina omassa kotikaupunissa käydä, saattavatpa päätökset tulla jopa oikeudenmukaisemmiksikin, kun paikalliset kunnat ja yritykset eivät ole painostamassa.

  2. Verovirastot, Kelat, Ministeriöt jne. Singaporen valtio on mahdollistanut kaikki valtion asioiden hoitamisen internetin kautta jo jostain 1990-luvun lopulta. Miksei Suomi muka pysty samaan? Olemme todellisia peräkammarin poikia ja tyttöjä uuden tekniikan hyödyntämisessä valtion palvelujen tarjonnassa. Toki edistystä on tapahtunut ja veroilmoituskin voitaneen kaiketi jättää netin kautta parin vuoden sisällä. Mutta aivan liian hitaasti edistystä kuitenkin on tapahtunut. Kaikki nämä ”kieliongelmat” siis poistuvat aivan itsestään kun KAIKKI valtion ilmoitukset ja palvelut voidaan tehdä netin kautta – siis suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi ja vaikka millä kielellä. Kun ei enää tarvitse tehdä paperikopioita ja lomakkeita, myös monikielisyyden kustannukset pienenevät murto-osaan.

  3. ja mitä tulee sitten valtion liikelaitoksiin, nehän toimivat jo nyt liikemaailman ehdoilla – tosin toistaiseksi ilman vakavaa kilpailua. Mutta lisääntyvä kilpailu vaikkapa rautateillämme pakottaa myös nämä laitokset panostamaan asiakkaaseen ja tarjoamaan palveluja niillä kielillä, millä tarvitaan.

Summa Summarum, kaikki ns. virallisen kaksikielisyyden ”ongelmat” voidaan hoitaa ilman mitään virallista yksikielisyyttä. Tarvitaan vain hieman ennakkoluulottomuutta, rohkeutta, luovuutta ja ennenkaikkea poteroista ylös kiipeämistä – niin SL:n kuin RKP:n osalta. Suomi voi vallan mainiosti olla edelleenkin virallisesti kaksikielinen ja mallimaa kielipolitiikassa, kuitenkin vaikkapa valtion virkamiesten kielitaitovaatimuksista voidaan hyvin luopua – estäähän nykyinen käytäntö vaikkapa useimpien maahanmuuttajien uran paremmissa virkamiestehtävissä valtionhallinnossa. Myös valtakunnallisesta pakollisesta toisesta kotimaisesta voidaan luopua pikkuhiljaa. Mielestäni sellainen 15-20 vuoden siirtymäaika olisi hyvä. Pakosta voitaisiin luopua ensin paikallisesti ja nuo muut edellä mainitut uudistukset tulisi toteuttaa ennen sitä, jotta Itä-Suomen pienten kuntien (siis kuntien, joiden resurssit eivät enää riittäisi tarjoamaan vapaaehtoista ruotsia) nuoret eivät syrjäytyisi valtion virkamiesuralta. Lisäksi ruotsinkielisten ja muunkielisten riittävästä suomen opetuksesta tulee huolehtia tavalla tai toisella – tuo paikallinen toisen kotimaisen poistaminen voisi olla hyvä alku.

Suomalaisuuden Liitto toimii tässäkin asiassa hyvin linjattomasti, ei-rakentavasti, populistisesti ja väestöryhmien kitkaa lisäävästi. Liitto kieltäytyy minkäänlaisten rakentavien suunnitelmien tekemisestä ja kaivautuu 100 vuotta vanhoihin poteroihinsa huutaen ”Suomi yksikieliseksi” ja ”Pakkoruotsi pois” – järjestyksellä ei väliä, kaikki kelpaa. Toisaalta eipä ole RKP:aan tullut ulos kovin luovilla ratkaisuillaan viime aikoina – heidän teesinsä jäävät usein pakonomaiseen muutosten vastustamiseen ja omista poteroistaan järnättämiseen, kun ei saada palveluja jossain itärajalla ruotsiksi. Ei ole kovinkaan luovaa ehdotella tai olla tukemassa vaikkapa ruotsalaisten virkamiesten sijoittamista Opetusministeriöön ”tukemaan” suomenkielisten ruotsinopetusta. Kyllä ruotsinkielisten tulee olla valmiita osallistumaan vaikkapa rikkaiden säätiöidensä kautta ruotsin opetukseen koko valtakunnassa, jos sitä tosissaan halutaan. Tällöinkin voitaisiin toimia palkitsemisen ja porkkanoiden kautta mieluummin kuin keppiä antamalla.

10 comments:

Heikki Tala said...

Kappas vain, olen siis päässyt tännekin - ja hyvästä syystä, sillä Suomi on nyt alkanut todella vauhdikkaasti siirtyä kohti valtakunnallisesti virallista yksikielisyyttä.
Frey täälläkin valehtelee - en ole koskaan halunnut juuria ruotsia Suomesta. Vaadin pakkoruotsia juurittavaksi ja siinä on huima ero.
Nyt vain on niin, että pakkoruotsittajat valehtelevat, sumuttavat ja harhauttavat, koska eivät voi enää vaientaa eivätkä sensuroida keskustelua.

Freygeir said...

Heikki hyvä!

Jos luet koko tekstin, niin huomaat että esitettyjen ratkaisumallien toteutumisen jälkeen ei ole enää tarvetta niin pakkokotimaisella kuin virkamiesten kielitutkinnollakaan. Keskityt yhteen jutun alussa olevaan huomautukseen ruotsin kielen juurimisesta - ei ole kieltä, minkä nimi olisi pakkoruotsi, vaan kyseessä on ruotsin kieli, jota toisena kotimaisena vaikkapa kaikkien peruskoulujen opiskelijoiden on luettava. Luepa tekstiä hieman pidempään, niin näet myös kommentit SL:n virallisesta suhteesta ruotsin kieleen Suomessa. Siinä ei ole mitään huomautettavaa - olette täysin oikeassa, ruotsin kielellä on oltava oma paikallinen merkityksensä Suomessa niin kauan kuin kieltä paikallisesti puhutaan vähintään kaksikielisyysehtojen mukaisesti.

Ota Heikki kantaa itse asiaan - älä tartu detaljeihin.

Keskustelua seurannut said...

Et laske pakkoruotsin kuluihin sitä, että maksuttomassa peruskoulussa joudun opettelemaan turhakielen.

Olen siksi onnekas että aikuisena pystyin opiskelmaan maksusta uuden EU-kielen,

sen kustannuksetkaan eivät olleet kauhean korkeat, koska minulla oli mahdollista opiskella yliopistossa ko. maassa.

Mutta jouduin silti maksamaan kohtuullisista "ylioppilaskirjoitustaidoista" noin 10 000 euroa.

Tämän opetuksen olisi saanut maksutta Suomessa jos en olisi joutunut ottamaan sen tilalle pakotusruotsia.

Jos 60 000 vuosiluokan oppilaista joka toinen eli 30 000 joutuu parantamaan kieliopiskeluaan englannissa, ranskassa, saksassa ...
jokainen 10 000 eurolla elämässään
TULEE TÄSTÄ KULUJA 300 000 000 EUROA VUODESSA ELI SIIS tämä lisää pakkoruotsin epäsuoria lukuja
ihmisten henk.koht. menoissa 0,3 miljardia euroa eli 1,8 miljardia markkaa vuodessa.

Ei pakkoruotsin kuluja voida näin tietenkään laskea, koska se vaikuttaa moneen. MUTTA PANNA NYT TAVALLINEN IHMINEN MAKSAMAAN OMIA OPISKELUJAAN MUUTAMAN DORKAN RKP-LÄISEN HALUTESSA PAKKORUOTSITTAA KOULULAISIA, niin se on kamalaa tuhlausta.

Anonymous said...

Itsehallinto alue on kyllä naurettava kuvitelma. Kerrotko miksi vaikka Virossa eivät venäjänkieliset ole perustaneet itsehallinto aluetta? Virossa on n.30% venäjänkielisiä

Freygeir said...

Miten niin naurettava? EU:ssa kansallisvaltioiden rajat ovat jo hämärtyneet, toisaalta ei kannata myöskään rakentaa lisää rajoja - niillä kun ei ole mitään merkitystä. Enhän minä ole kirjoittanut mistään Ahvenanmaan tapaisesta itsehallinnosta, vaan tietystä autonomiasta, missä ollaan vastuussa tietyistä valtion palveluista itse. Siitä on vielä melkoinen matka itsehallintoon. Se mitä ehdotan on täysin samaa mihin EU:kin pyrkii - alueiden EU:iin, missä ihmiset identifioivat itsensä mieluummin tällaisiin alueisiin kuin kansallisvaltioihin. Ollaan siis mieluummin pohjanmaanlaisia tai keskiskandinaaveja kuin suomalaisia, ruotsalaisia tai norjalaisia.

Tietyn autonomian haluaminen tarkoittaa myös sitä, että pystyy itse huolehtimaan itsestään näissä autonomian piirissä olevissa asioissa ilman emämaan jatkuvaa apua ja tukea. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla se onnistuisi vallan mainiosti - Virossa ehkä hieman huonommin. Mutta eihän mikään estä autonomian haluamista Virossakaan, jos joku sitä haluaa.

Heikki Tala said...

Omituista on panna minun suuhuni asialliselta vaikuttavaan kirjoitukseen väite, että vaatisin "ruotsin kielen juurimista" Suomessa. Sellaista en ole koskaan enkä missään sanonut tai kirjoittanut. Kyse on AINA ollut pakkoruotsin juurimisesta, mikä on suorastaan päinvastoin ruotsin kielen asemaa Suomessa tukeva toimenpide.
Valtakunnallisesti virallinen yksikielisyys, niin että suomen kieli on ainoa valtakunnallinen pääkieli, on jo pelkän terveen järjen vaatimus.

Tala said...

Menee aikaa ennen kuin ehtii lukemattomille palstoille, joilla Suomen kielipolitiikasta keskustellaan.
Olin mennä viikolla FST5:ssä esittämässä näkökohtia pakkoruotsista ja Suomen ja Ruotsin kielijärjestelyitten ja -lainsäädännön kohtuuttomista eroista.
http://www.simplesite.com/Tala/13312247

Anonymous said...

Eikö voitaisi tehdä niin, että Ruotsin ja Suomen kielipolitiikat yhtenäistetään molemminpuolisten kielivähemmistöjen aseman turvaamiseksi. Siitä vain neuvottelemaan, vai onko Ruotsi tätä vastaan. On kuitenkin kohtuullista, että suomenkielisten, jopa turistien mahdollisuudet käyttää äidinkieltään Ruotsissa ovat samat kuin ruotsinkielisillä on Suomessa. Tämä olisi todellista tasa-arvoisuutta ja vastavuoroisuutta suomen- ja rutosinkieliosten kesken. Vuosisatainen alistussuhde poistuisi lopullisesti.

JackK said...

Pakkoruotsin vastustajat ovat oikeassa,
kirjoittaa TUOMAS ENBUSKE:
http://tuomasenbuske.puheenvuoro.uus...-ovat-oikeassa

"Pakkoruotsin vastustajat ovat oikeassa. He ovat oikeassa yksinkertaisesti siksi, että heistä siltä tuntuu. Ei ole olemassa hyvää tai pahaa itsessään, on vain hyvää ja pahaa jonkun kokemana.
Jos joku ei tarvitse ruotsia elämässään, niin silloin hän ei sitä ei tarvitse. "

"No, mikä pakkoruotsin vastustajissa sitten on niin hienoa? Se on liike, joka pyrkii pois suomalaisille tyypillisestä passiivisen aggressiivisesta alamaisen asemasta. Aiemmin suomalainen oli nöyrä ja katkera. Hän odotti, että järjestelmä kertoo miten pitää elää."

SOFI OKSANEN, Keskiuusimaan haastattelussa:
lainattu sivulta: http://ryyti.blogspot.com/2011/01/sofi- ... eesta.html
"Minusta on yllättävää , että kun on oltu huolissaan englannin dominanssista niin vastaus on, että pitäisikin painottaa enemmän skandinaaviskaa. Suomalaisesta perspektiivistä katsottuna suurin osa suomalaisista joutuisi joka tapauksessa kommunikoimaan muulla kuin äidinkielellä. Ja silloin on ihan sama, onko se toinen kieli ruotsi vai englanti."

"Suomalaiset ja islantilaiset (5 milj. vs. 0,3 milj. kirj.huom.) haluavat puhua äidinkieltään ihan samalla tavalla kuin ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset. Ja heillä pitäisi olla siihen oikeus."

"En usko pakkokieliin"

http://www.vapaakielivalinta.fi
http://www.kielipolitiikka.net
http://www.pakkoruotsi.net
http://www.saunalahti.fi/eiry/

Jukka Hankamäki, helsinkiläinen filosofi kirjoittaa reipasta kritiikkiä.
http://jukkahankamaki.blogspot.com/2010/12/pois-pois-pakkoruotsi.html

Pakkoruotsi – haistatus suomenkieliselle rahvaalle

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsinkielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäistä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi RKP ei ole suinkaan mikään kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa.

Lyyxem said...

Sensuurilla on pitkä historia

Kahdella puolueella oli 1920-luvulla ohjelma suomen kielen edistämiseksi, mutta niiden lehdistö sensuroi asiaa. Edistyspuolueen sanomalehdistö vaikeni suomalaisuusasioista, mutta kokoomuksen lehdistö vaikenemisen lisäksi käytti rajumpia keinoja: se julkaisi herjaavia kirjoituksia suomalaisuusliikkeen johtomiehistä. Lisäksi kokoomuksen johtoelimistä puhdistettiin harvat suomalaisuusliikettä kannattavat. (kertoi Jussi Teljo lokakuussa 1932)

K N Rantakari vaati 1929 Aamulehdessä (kok) suomalaisuusohjelman "hiljaista hautausta".

1938: Media pimitti Suomen sekä Ruotsin ja Norjan erilaisen suhtautumisen kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään. Kansainliitossa Suomi kannatti turvallisuustakuita, mutta Ruotsi ja Norja vastustivat (tämä sensuroitiin). Ruotsi ja Norja eivät halunneet velvoitteita eivätkä keskinäistä apua.

http://lyyxem.freehostia.com/index.htm